Kieltolaista

Tämä teksti on laadittu vuonna 2006 pelattua ”Kovaa teetä, komisario Öblom” -peliä varten. Tekstin kirjoittaja on Maarit Neuvonen. Teksti on kirjoitettu vuoden 1931 näkökulmasta, mutta se on sovellettavissa myös Tonnin stiflojen vuodelle 1927.

Kieltolaki

Kieltolaki tuli voimaan Suomessa kesäkuussa 1919. Seuraavana vuosikymmenenä raittiusliike sekä kieltolain vastustajat kilpailivat kannatuksesta. Raittiusliikkeella oli alkuun merkittävä kannatus, mutta vähitellen kieltolain vastustus yleistyi. Samalla myös salakuljetus alkoi lisääntyä ja pimeää viinaa virtasi Suomeen. Tavallinen kansa hankki viinansa tyypillisimmin ”kaffenplörönä” salakapakoina tunnetuista taloista. Kohtuullista viinan nauttimista ei yleensä pidetty sopimattomana. Suomen taloudellisen tilanteen heikentyessä 20-luvun lopulla alkoi kieltolain vastustus kasvaa ja lopulta sovittiin kansanäänestyksestä, joka pidettäisiin joulukuussa 1931.

Kieltolain synty

Yleinen raittiusaate 1800-luvun lopun Suomessa kannatusta. Raittiusaatetta Suomessa ajoi aktiivisimmin Raittiuden ystävät (alunperin nimellä kohtuuden ystävät). Kieltolakivaatimusta ajava raittiusliike sai tukea mm. työväenliikkeeltä ja uskonnollisilta herätysliikkeiltä. Jo 1800- ja 1900- lukujen taitteessa määrättiin eriasteisia paikallisia alkoholin myynnin rajoituksia. Käytännössä alkoholin myyntiä Suomen maaseudulla ja joissakin kaupungeissa rajoitettiin jo tuolloin jyrkästi. Alkoholin kotipoltto oli kielletty eivätkä majatalot saaneet anniskella paikkakuntalaisille.

Koska työväestö ei saanut toimia poliittisesti, keräsi raittiusliike työläisiä yhteen. Raittiusliikkeestä kehittyi Suomessa joukkoliike, jonka kautta pyrittiin vaikuttamaan. 1905 vuoden suurlakossa vaadittiinkin yhtäläistä äänioikeutta ja kieltolakia. Suurlakko mahdollisti kieltolain säätämisyrityksen. Kieltolakikomitean mietinnössä päädyttiin ehdottamaan, että kaupunkien raastuvankokoukset päättäisivät kolmivuosittain väkijuomien kieltämisestä tai sallimisesta.

Raittiusliikkeelle tämä ehdotus ei riittänyt, vaan vaadittiin, että koko maahan piti saada yhtenäinen alkoholin kielto. Eduskunta hyväksyikin yksimielisesti valtakunnallisen kieltolain lokakuussa 1907. Tsaari ei kuitenkaan vahvistanut lakia ja eduskunta joutui tekemään toisen kieltolakiesityksen. Keisari ei lakia koskaan hyväksynyt ja vahvistus laille saatiin vasta vuonna 1917 Venäjän väliaikaiselta hallitukselta. Kieltolaki astui voimaan kaksi vuotta myöhemmin, 1.6.1919.

Kieltolaki koski kaikkia alkoholipitoisia juomia, jotka sisälsivät enemmän kuin kaksi tilavuusprosenttia alkoholia Alkoholituotteiden valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus ja varastossapito oli sallittua ainoastaan lääkinnällisiin, teknisiin tai tieteellisiin tarkoituksiin. Näihin tarkoituksiin alkoholia saattoi tuottaa ja maahantuoda ainoastaan valtio. Yksityisille henkilöille alkoholia myytiin vain apteekkien kautta lääkärin määräyksellä. Ainetta ei ollut kuitenkaan lupa myydä, mikäli epäiltiin sitä käytettävän juopumistarkoituksiin.

Kieltolakipolitiikkaa

Kieltolain alussa raittiusaatteella oli vielä kohtalaisesti kannatusta. Kieltolakiliitto perustettiin ajamaan raittiusasiaa lokakuussa 1919. Kieltolaki kohtasi kuitenkin myös jatkuvasti vastustusta ja kieltolain vastustajat perustivatkin Täyskiellon Vastustamisyhdistyksen vuonna 1920 (sittemmin Täyskiellottoman kansanraittiuden edistämisliitto, TKE).

Kieltolaista tuli poliittinen kysymys ja Kieltolakiliitto vaati puolueita esittämään kantansa kysymykseen. Kieltolakiliitto onnistuikin saamaan Sosialidemokraattisen puolueen ja Maalaisliiton kieltolain taakse. Myös Kokoomus ja Edistyspuolue tukivat kieltolain raittiuspolitiikkaa alkuvuosina. Ainoastaan Ruotsalainen Kansanpuolue jättäytyi erilleen kieltolakirintamasta ollen 1920-luvun alussa ainoa kieltolakia vastustava puolue.Täyskiellottoman kansanraittiuden edistämisliitto (TKE) pyrki pysäyttämään kieltolakikysymyksen politisoitumisen. Liitto esitti, että jokaisella oli oikeus henkilökohtaiseen vakaumukseen asiasta. Kieltolain alusta lähtien eduskunnalle tehtiinkin useita aloitteita, joissa esitettiin lain kumoamista osittain tai kokonaan.

Kun kieltolakia oli kestänyt lähes vuosikymmenen verran, alkoi Suomi 20- ja 30-lukujen taitteessa ajautua lamaan. Taloudellisen tialnteen heikkeneminen asetti kieltolain tarkkaan puntariin. Keväällä 1929 hallitus asettikin salakuljetuksen vastaisen komitean, jonka tehtävänä oli selvittää miksi salakuljetuksen torjunta ei onnistunut. Kieltolain julkinen arvostelu kuitenkin vilkastui vuoden 1929 syksyllä. Kieltolain aikana kansan alkoholin käyttö näet lisääntyi selvästi ja humalahakuinen juominen yleistyi, kun saatavilla oli lähinnä pirtua miedompien nautintojuomien sijaan. Useat tunnetut henkilöt arvostelivat kieltolakia rajusti julkisuudessa. Kieltolain myötä laskettiin menevän valtiolta miljoonia taivaan tuuleen. Ensinnäkin kieltolain valvonta, jota yleisesti arvosteltiin tehottomasti, söi runsaasti rahaa. Toiseksiin viinamarkat, jotka olisivat voineet kertyä valtion kassaan, katosivat nyt ulkomaille. Kieltolaki määriteltiin myös osasyylliseksi maatalouden ahdinkoon ja lamatilan syntyyn. Kiristyvä talous pakotti niin puolueet kuin kansan suuret joukotkin miettimään kieltolakinäkemystään uudelleen. Kieltolain vastustajat muistuttivat yhä äänekkäämmin valtiolle koituvasta tulosta, mikäli kieltolaki kumottaisiin. Oman osansa sai keskustelussa myös ”pirtusodan” raakuus. Olihan viimeksi syksylllä –29 tulitettu tullin partiovenettä pirtulaivasta käsin. Myöhemmin tämä puhe sai lisäpontta, kun Märivartija Wulff menetti henkensä pirtusalakuljettajien luodista.

Kieltolailla oli toki yhä puoltajansakin. Raittiusyhdistykset työskentelivät aktiivisesti kansanvalistustyössä alkoholittoman kulttuurin puolesta. Heidän mukaansa tulisi pikemminkin tehostaa salakuljetuksen torjuntaa, kuin sallia viinan vapaa anniskelu.

Hallituksen oli reagoitava kasvavaan tyytymättömyyteen. Niinpä hallitus päätti antaa eduskunnalle esityksen kieltolaista järjestettävästä kansanäänestyksestä, sillä hallituksen piirissä ei uskottu, että eduskunta kuitenkaan kumoaisi kieltolain. Päätös tehtiin 2.12.1931 ja äänestys päätettiin pidettäväksi jo joulukuun 29. ja 30 päivinä 1931. Kansan valittavina tulisi olemaan kolme vaihtoehtoa: 1. kieltolain säilyttäminen, 2. mietojen alkoholijuomien myynnin salliminen tai 3. kaikkien alkoholijuomien myynnin salliminen. Sekä puolesta että vastaan puhuvien leirit olivat poliittisesti hyvin äänekkäitä ja kamppailusta odotettiin varisin tasaväkistä.

Kansa ja kieltolaki

Monet kansalaiset pitivät kieltolakia lähinnä teoreettisena kysymyksenä eikä sen ajateltu vaikuttavan tavallisiin ihmisiin. Kieltolain ajateltiin kohdistuvan lähinnä vain alkoholin väärinkäyttäjiin, eikä pientä nautiskelua pidetty sopimattomana. Ihmiset eivät halunneet luopua omista tavoistaan käyttää alkoholia ja keksivät keinoja sen hankkimiselle kieltolaista huolimatta. Kieltolain kiertäminen tuntuikin usein olevan niin helppoa, että kansalaiset alkoivat kutsua kieltolakia ”kiertolaiksi”. Paikallisia salakuljettajia ei myöskään herkästi ilmiannettu, vaikka nämä usein tunnettiinkin. Kansan sympatiat olivat pääosin pirtun salakuljettajien puolella ja poliisiin suhtauduttiin nuivasti. Olisihan toki myös ollut typerää riskeerata oma viinansaantinsa.

Moni perheenpää kävi hakemassa perjantaina tai lauantaina ”varpusensa” tutulta myyjältä. Pirtu nautittiin usemmiten kaffenplörönä, jota tarjottiin usein perheen juhlissa tai käytiin nauttimassa tutussa naapurissa. Monissa taloissa myytiin pirtua joten sen saaminen ei ollut ongelma, joissakin taloissa toimi salakapakan tapaisia myyntipaikkoja joista sai myös kaffenplöröä. Kahvilasta kaffenplöröä saattoi saada tiskin alta, kun osasi sopivasti kysyä. Alkoholia nautittiin myös yleisissä saunoissa.

Viinanmyyjillä ei ollut aukioloaikoja, vaan pimeän aikana käytettiin esimerkiksi salasanoja ja asiakkaiden oli oltava tuttuja. Myös laittomia anniskelupaikkoja, salakapakoita, oli runsaasti. Näistä paikoista sai valmiita juomasekoituksia, kovaa teetä tai grogeja laseittain. Pirtua myytiin myös imeytettynä limppuihin. Limppu veti jopa litran pirtua sisäänsä. Kieltolain aikaan opittiin arvostamaan mahdollisimman korkeaa prosenttimäärää, jotta viina mahtuisi pieneen tilaan. Juoman maulla ei ollut niin väliä.Kunnolliseen ravintolaan mennessä saatettiin harjoittaa ”valmennusta”. Juuri ennen ravintolaan menoa juotiin iso annos pirtua, jolloin ravintolaan mennessä oltiin vielä selviä, mutta sisään päästyä oltiinkin yhtäkkiä ympäripäissään.

Eräs tärkeä vähittäismyyntipaikka oli apteekki. Monet lääkärit kirjoittivat avokätisesti pirtureseptejä yskään, veren vähyyteen tai sydämen tykytykseen. Jotkut lääkärit elivät reseptikaupalla. Ammattiaan ahkerasti harjoittava lääkäri saattoi kirjoittaa jopa satoja pirtureseptejä päivässä. Apteekit tienasivat lääkärien ohella hyvin. Reseptillä sai apteekista pirtun ohella viskiä, konjakkia ja viinejä, mutta ne olivat monta kertaa kalliimpia kuin pirtu.

Salakuljetus

Vaikeat ajat ja taloudellisesti vaikea tilanne ajoivat yhä useampia salakuljetuksen pariin. Salakuljetuksesta ja pirtun kätekelmisestä saattoi saada nopeasti rahaa toisin kuin mahdollisesti saatavilla olevista töistä. Toisaalta pirtukaupalla saattoi päästä myös rikastumaankin, mikäli osasi käyttäää tilaisuutta hyväkseen. Varsinkin rannikkoseduilla salakuljetukseen sekaantuminen oli varsin tavanomaista, eikä kieltolakirikollisuudessa nähty juurikaan mitään rikollista tai häpeällistä, vaan se oli vain keino hankkia toimeentuloa vaikeina aikoina.

Salakuljetus alkoi kieltolain alkuvuosina verkkaisesti. Aluksi viinan valmistus oli yleisempää kuin sen salakuljetus, mutta jo vuodesta 1922 alkoivat pirtun salakuljetustakavarikot olla suuria. Vähitellen salakuljetus alkoikin saada yhä enemmän taloudellista merkitystä. Viinan ohella salakuljettiin myös kahvia ja sokeria. Salakuljetus tapahtui pääosin meriteitse ja sen hoitivat lähes kokonaan ns. pirtulaivat, tavallisilla rahtialuksilla ei salakuljetukseen juuri ollut osaa.

Salakuljetus voidaan jakaa karkeasti kolmeen tasoon. Ylimmän tason muodostivat tuonnin ja markkinoinnin organisoineet pirtukuninkaat. Toisen tason muodostivat jälleenmyyjät eli trokarit, jotka hoitivat edelleenjakelun ja varastoivat suuria määriä pirtua hyviin kätköpaikkoihin. Alimpana olivat kantajat, jotka kuljettivat pirtua eteenpäin eri paikkoihin.

Pirtulaivat ja myytävä pirtu olivat pääasiassa saksalaisia. Ulkomaiset pirtulaivat pysyttelivät merellä kolmen mailinrajan ulkopuolella turvassa merivartiostolta. Pirtukuninkaat ja muut uskaliaat yksityisyrittäjät matkasivat yön turvin asioimaan näissä pirtulaivoissa ja kuljettivat pirtun maihin kätkettäväksi ja edelleen kuljetettavaksi. Salakuljettajia veti puuhaan rahan ja rikkauksien ohella seikkailunhalu ja sankaruudentavoittelu. Salakuljetukseen liittyi useita riskejä kiinnijäämisen ohella.

Sekä merellä että maalla käytettiin usein tiedusteluveneitä tai syöttiautoja, varsinkin isompia lasteja kuljetettaessa. ”Etumiesten” tehtävä oli varmistaa, että reitti oli selvä, lastin tullessa perässä. Varsinaisen lastin kuljettajien kanssa kommunikoitiin esimerkiksi valo- ja äänimerkein.

Salakuljetus tapahtui usein myrskyisinä öinä, jolloin ei ollut pelkoa tulliveneistä. Matkustaminen öisellä myrskyävällä merellä oli kuitenkin vaarallista. Merillä oli myös vielä joitakin sodanaikaisia miinoja, jotka tekivät pimeällä liikkumisesta entistäkin vaarallisempaa. Talvet selvittiin pääosin avoveden aikana kerättyjen varastojen avulla. Jos jäät kantoivat hyvin, saatettiin myös tehdä pirtumatkoja Viroon reellä ja hevosella.

Lasti vietiin yleensä pimeän turvin maihin pienissä erissä ja pyrittiin tunnustelemaan viranomaisen liikkeitä. Näin vältettiin suurin kiinnijäämisen uhka. Poliisin yllättäessä saalis laskettiin meren pohjaan. Saaliiseen oli saatettu kiinnittää siimalla pussi suolaa ja korkki. Näin poliisin tullessa ei viinalastista ollut merkkiäkään, mutta kun suola liukeni, korkki pääsi 5 – 6 tunnin kuluttua nousemaan pintaan.

Vain harvat salakuljettajat rikastuivat pysyvästi, sillä mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Makea elämä juhlineen, autot, moottoripyörät ja ravihevoset vaati paljon käteistä. Menestyneet kauppiaat kulkivat kuitenkin näyttävissä puvuissa tai jatsareissa. Trokareiden työasuksi vakiintui nahkavaatetus, koska tällainen oli välttämätön kylmillä ja tuulisilla merillä.

Pirtu piilotettiin mereen ja saarille. Maissa kätkemiseen käytettiin mm. kivijalkoja. Mereen saalis kätkettiin pitkäsiiman avulla. Salakuljetettua pirtua levitettiin ahkerasti myös kauemmas rannikkoseudulta. Tämä oli myös kannattavaa liiketoimintaa, sillä pirtun hinta nousi sitä korkeammaksi, mitä edemmäs rannikolta liikuttiin.Pirtua kuljetettiin sisämaahan kaikikilla mahdollisilla kulkuvälineillä: henkilöautoilla, kuorma-autoilla, polkupyörillä, moottoripyörillä, hevosvaunuilla ja myös jalkaisin. Autossa saattoi olla irtopohja, jonka alle pirtu kätkettiin tai takapenkki voitiin korvata kanistereilla. Pirtua kuljetettiin paljon myös linja-autoissa ja junissa.

Pirtun vähittäismyynti tapahtui usein eräänlaisella kulkukaupalla. ”Kantajiksi” kutsutut myyjät ostivat trokareilta pirtun, joka piilotettiin mm. kapsäkkeihin, selkäreppuihin tai päällysvaatteiden alle erityisiin taskuin varustettuihin liiveihin. Taskuissa kuljetettiin peltisiä, litteitä 1/2 ja 1 litran kanistereita. Kantajissa oli paljon naisia ja he käyttivät taskullisia alushameita, joissa oli henkselit kannattelemassa pirtun painoa.

Kieltolain valvonta

Kieltolain valvonta oli pääasiassa sisäasiainministeriön tehtävä. Kieltolakirikosten selvittämistä varten sisäministeriössä oli ns. kieltolakipoliisikomennuskunta. Käytännön valvontaa hoitivat poliisiviranomaiset maaherrojen johdolla. Myöhemmin kieltolakipoliisin tehtävät siirrettiin lääninetsiviksi kutsutuille poliiseille. Valvontatehtäviä oli niin runsaasti, että suurimpien kaupunkien poliisilaitokset perustivat kieltolakietsivien osastoja lakia valvomaan. Poliisin ohella monissa kunnissa toimi myös vapaaehtoisia raittiuslautakuntia. Lautakunnat tekivät valistustyötä, saattoivat antaa raittiustodistuksia esimerkiksi työnhakua varten ja saattoivat hakea raittiuspoliisin valtuudet jäsenilleen.

Viranomaiset lupasivat palkkioita ilmiannoista, mutta valitettavasti suomalaiset eivät olleet juurikaan kiinnostunteita ilmiantamaan toisiaan. Jo kieltolain alussa vuonna 1923 96 % poliiseista olikin sitä mieltä, että kieltolakia kunnioitettiin vähemmän kuin sitä ennen voimassa olleita alkoholosäädöksiä.

Paikkakunnille perustettiin myös erillisiä raittiuspoliisin toimia. Kieltolakipoliisit esiintyivät yleensä siviilipukuisina ja heitä kutsuttiin nuuskijoiksi. Pienellä paikkakunnalla kyläpoliisin työaika oli tyypillisesti 24 tuntia vuorokaudessa. Työ oli vaarallista, eikä yhteenotoilta salakuljettajien kanssa vältytty. Myös poliiseilla oli tuliaseita ja tulitaisteluita nähtiin aina silloin tällöin. Vaikka pidätyksiä ja iskuja tehtiin jatkuvasti, saattoivat poliisit olla yhteistyössä varsinkin suurimpien pirtutrokareiden kanssa.

Poliisit tekivät ratsioita mm. juniin ja linja-autoihin. Linja-auto ratsioita tehtiin lähinnä vihjeiden perusteella, eikä poliisi yleensä kuulustellut matkustajia, vaan takavarikoi ainoastaan auton tavarasäiliöstä löytyneen pirtun. Junaratsioissa ns. ”lentävät” saattoivat puolestaan tarkastaa onko vaatteissa salakuljetustaskuja, joissa on pirtua. Maanteillä poliisit tekivät takavarikkoja tiesuluilla. Ensimmäinen poliisiyksikkö näytti autolle pysähtymismerkin – jota ei tyypillisesti noudatettu. Toinen yksikkö oli jäljempänä varustautunut piikkimatoilla, ketjuilla ja kohtuullisella määrällä aseita.

Kieltolain valvontaa hankaloitti se, että valvonta oli melko hajanaista. Yhteistyötä eri alueiden välillä ei aina ollut ja poliisin toimintaa hankaloitti myös se, että vain tulli saattoin tehdä tullitarkastuksia laivohin. Tullialitos vastasi valvonnasta merellä ja osittain myös rannikolla.

Vuonna 1930 perustettiin liikkuva poliisi valvomaan järjestystä ja erityisesti kieltolakirikollisuutta. Paikallispoliisin toimintaa täydentävä liikkuva poliisi sai kutsumanimekseen lentävät. Sanalla oli negatiivinen kaiku. Merialueita valvomaan perustettiin samana vuonna Merivartiolaitos. Merivartiolaitokselle kuului merien valvonta, salakuljetuksen estäminen ja muut tullilaitoksen vartioaluksille ja ulkosaariston tullivartiopaikoille kuuluneet tehtävät. Uudenaikaisella kalustolla, mm. nopeilla VMV-veneillä ja lentokoneilla, merivartiolaitos pystyi tullia paremmin valvomaan järjestäytynyttä salakuljetusta merellä.

Kieltolakirikokset

Paljastuneista kieltolakirikkomuksista noin puolet oli varastointirikoksia. Toiseksi suurimman ryhmän muodostivat myynti ja kuljetus. Sen sijaan viinan valmistuksesta tai maahantuonnista saatiin tekijöitä vain harvoin kiinni. Salakuljettajien tuomitsemista vaikeutti haasteiden huono perille saaminen: salakuljettajat olivat vaikeasti tavoitettavissa. Ongelmaksi nähtiin myös edelleen väärät valat salakuljetusjutuissa, salakuljetuksesta maksettiin niin hyvin, että osakkaat pitivät suunsa kiinni oikeudessa. Myös todistajien saaminen oikeuteen oli usenin vaikeaa.

Pienistä rikkeistä, kuten muutaman litran hallussapidosta, sai joitakin satoja markkoja sakkoa. Myös salakuljetuksesta saattoi selvitä sakoilla, joskin rötöksen uusimisesta seurasi vankeutta. Uusimisesta vankeutta koitui vähintään neljä kuukautta ja ammattimaisesta salakuljetuksesta puoli vuotta. Yleisin rangaistustyyppi olivat kuitenkin päiväsakot. Jos kiinnijäädessä oltiin liikenteessä veneellä, seurasi rikkomuksesta tyypillisesti myös veneen menetys ja tämä olikin käytännössä usein pahin isku salakuljettajille, varsinkin tavallisille rivimiehille, jolle vene oli merkittävä omaisuus.

Pirtun hinta

Salakuljetetun pirtun hinta vaihteli mm. myyntierän koon, välikäsien määrän ja kuljetusmatkan pituuden mukaan. Koska talvi vaikeutti pirtun saatavuutta, nousi pirtun hinta talvella. Pirtulitran hinta 7 – 10 -kertaistui, kun trokarit kuljettivat sen maihin kansainvälisiltä pirtun salakuljettajilta. Hinta nousi edelleen sisämaahan kuljetettuna.

Salakuljetuksen alkuvuosina litran hinta oli rannikolla 20-50 markkaa (Pullat, 1993). Alkoholin hinta oli korkea, sillä esimerkiksi vuonna 1922 sahatyömiesten keskiansiot Suomessa olivat noin 42 markkaa päivässä ja maidon keskihinta noin 2 markkaa litra. Vuonna 1930 litra maksoi Hangon ja Helsingin seudulla jo 100-200 markkaa. Rannikkovartioston toiminnan myötä pirtun hinta nousi nopeasti vuonna 1931.

Sanastoa

Etumies = Syöttiauton tai tiedusteluveneen kuljettaja. Varmisti, että reitti on selvä varsinaisen kuljetuksen tullessa.

Hassan = Nopeakulkuinen suuri metallirunkoinen vene, joita pirtun salakuljettajat käyttivät usein. Poliisin ja tullin hitaat veneet eivät näille yleensä pärjänneet, ennen kuin vuonna 1930 saatiin käyttöön nopeita VMV-veneitä.

Hopeatee = ks. ”Kova tee”

Juorupoiju = ks. liimapoiju ja korkkipoiju

Kantaja = Pienten pirtuerien jakelija; pikkutekijä; vähätuloisempi pirturenkaan alin lenkki.

Korkkipoiju = Korkki, johon on siimalla kiinnitetty suolapussi. Käytettiin esim. kun pirtutorpedo jouduttiin laskemaan pohjaan. Suolan liuetessa korkki nousee pintaan joidenkin tuntien kuluessa ja paljastaa torpedon sijainnin.

Kova tee = Sisälsi yleensä puolet 96% pirtua ja puolet teetä.

Lahna = 1/2 litran pirtukanisteri.

Liimapoiju = Koho (korkki), jonka ympärille on liimalla kierretty narua niin, että koho nousee pintaan liiman liuetessa.

Nuuskijat = Siviilipukuiset kieltolakipoliisit, jotka olivat erityisessä kansan epäsuosiossa. Nimityksensä nämäolivat saaneet siitä, että heillä oli mm. tapana haistella epäiltyjen hengitystä.

Pirtukuningas = Salakuljetusrenkaan pääorganisaattori. Pysyivät yleensä erossa käytännön toiminnasta, ohjaten toimintaa mahdollisten välikäsien kautta, eivätkä tämän vuoksi usein jääneet kiinni.

Pirtutorpedo = Kulmaraudasta kyhätty 5 – 7 metriä pitkä torpedon mallinen kehikko, joka piti pirtukanisterit veden alla (viinahan on vettä kevyempää), ja jota voitiin hinata vaijerilla veneen perässä. Torpedoon mahtui 50 – 92 kymmenen litran kanisteria.

Torpedo = ks. pirtutorpedo

Trokari = Salakuljettaja. Hoitivat käytännöntoiminnan, esim. suurten pirtuerien noudon, varastoinnin ja edelleen jakelun.

Tullihöyry = Suuri ja hidas tullin partiovene, joka ei nopeudessa pärjännyt juurikaan salakuljettajien veneille. Usein tällaisen tukena saattoi kuitenkin olla pikavene, jolla pärjäsi ainakin tavallisten kalastusveneiden vauhdissa.

Valmennus = Juuri ennen ravintolaan menoa juotiin iso annos pirtua. Sisään mennessä oltiin selviä, mutta kun saatiin ensimmäinen kahvikuppi pöytään, oltiinkin yhtäkkiä ympäripäissään.

Varpunen = Pienin myytävä pirtuannos, 1/4 litran litteä kanisteri, joita sai usein kantajilta suoraan kadulta.

VMV = Merivartiolaitoksen 30-luvulla käyttämä nopeat vartiomoottorivene, jossa oli aseistuksena konetykki.

12 meripeninkulman raja = Pirtuemälaivojen sijaintipaikka; Kansainvälinen vesialue alkoi kuuden meripeninkulman päässä rannikolta, mutta vuonna 1925 tehdyn Helsingin sopimuksen mukaan ulkomaiset laivat eivät saaneet luvatta tulla 12 meripeninkulmaa lähemmäksi rannikkoa. Vaikka sopimus koski vain allekirjoittaneita maita, ottivat pirtulaivat yleensä asiansa varman päälle ja pysyttelivät 12 meripenkulman päässä rannikosta.

Teksti: Maarit Neuvonen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s